5 vuotta VirkkausKoukussa - vieläkö virkkaaminen koukuttaa?

Maaliskuussa tuli täyteen 5 vuotta blogin aloittamisesta. Aika on mennyt niin nopsaan, että mulla meni useampi kuukausi ennen kuin huomasin synttärien menneen ohi. Aika paljon on mahtunut tuohon viiteen vuoteen - 250 blogijuttua, joita on luettu yhteensä yli miljoona kertaa🤩. Rajapyykit ovat luonnollisia pysähtymisen hetkiä, ne saavat tarkastelemaan mennyttä ja arvioimaan tulevaa. 

Viisi blogivuotta

Viisi vuotta on pitkä aika - alkuhuuma on ehtinyt haihtua. Alussa julkaisutahtini oli kiihkeä - virkkasin paljon ja uusia juttuja putkahteli viikottain. Pikkuhiljaa tahti on hidastunut ja nykyisin uusia juttuja tulee noin kerran kuukaudessa. Hidastuneeseen tahtiin on monta syytä. Ensinnäkin käteni ei enää kestä jokailtaista usean tunnin virkkaamista. Toisaalta on paljon muutakin kivaa tekemistä. Käden kipuilun myötä olen löytänyt sudokut - niin hauskaa aivojumppaa. Varsinkin näin kesäisin tykkään puuhastella pihalla - rikkaruohoja riittää nypittäväksi ja välillä on kiva ihan vaan katsella ja kuunnella ympäröivää luontoa. Syksyn sieniretkiä odotellessa olen jo muutaman kerran piipahtanut lähimetsässä ja siellä ensimmäiset kantarellit nostelevat jo lakkejaan, hetken päästä suppikset ja mustat torvisienet seuraavat perässä. Ihan parasta on puuhastelu pikku prinsessan ja pikkuveljen kanssa ❤️.

Virkkaamisen hyvää tekevä voima

Minulla on tapana ottaa joku helpohko virkkaustyö mukaan koulutuksiin ja pidempiin (toimiston sisäisiin) palavereihin. Kun keskittyminen meinaa herpaantua, otan virkkuun esiin. Virkatessa aivot pysyvät aktiivisina, mieli ei harhaile ja keskittyminen paranee. Toistuva ja rytmikäs liike toimii mindfullnessin tavoin - syke alenee ja stressi lievittyy. Tämä oikeasti toimii! 

Virkkaaminen on ollut mulle tosi ihana harrastus. Uutta työtä aloittaessa, käsissä hyvältä tuntuva lanka ja mielessä uusi ohje - se on niin innostavaa. Ja mikä onnistumisen ilo, kun työn saa valmiiksi! 

Blogi on muutakin kuin virkkaamista

Luen, tai nykyisin kuuntelen, paljon kirjoja. Arvostan kirjoissa kaunista kieltä ja vaivattomasti eteenpäin soljuvaa tarinaa. En ole itse koskaan ollut kovinkaan kummoinen kirjoittaja, olen enemmänkin ”numeroihminen”. Hyvän tekstin tuottaminen on minusta tosi vaikeaa. Sanotaan, että kirjoittaminen paranee kirjoittamalla. Ainakin opettelu on ollut tosi kivaa, vaikkakin tekstin tuottaminen ja hiominen vie edelleen paljon aikaa.

Maailma muuttuu - muutunko minä?

Nopeat somepäivitykset ja lyhytvideot ovat viime vuosina vallanneet alaa. Kaiken pitää tapahtua nopeasti. Meillä ei ole enää aikaa tai keskittymiskykyä kuin muutaman sekunnin mittaisiin videoihin. Somen algoritmit suosivat lyhytvideoita ja aktiivista, säännöllistä somettamista. Tunnustan heti kättelyssä, että minä olen huono somettaja. En jaksa, enkä edes halua olla koko ajan kännykän kanssa kuvaamassa uutta materiaalia. Itse asiassa yritän opetella toimimaan juuri päinvastoin. Työpäivän jälkeen laitan kännykän eteisen lipaston päälle ja yritän unohtaa sen sinne. Se ehkä pärjää siellä itsekseen ja toivottavasti minäkin ilman sitä. 

Mitä mieltä on tekoäly?

Mietiskelin minkälainen blogistani on vuosien myötä tullut ja mieleeni juolahti kysyä myös tekoälyn mielipidettä, tekoälyn vastaus oli tämä:

”VirkkausKoukussa on turkulaisen Marjukan ylläpitämä suosittu käsityöblogi. Se on lämminhenkinen ja inspiroiva elämäntapablogi, jossa yhdistyvät käsitöiden tekemisen ilo ja arki metsän reunassa. 

Blogin sisältö ja teemat painottuvat seuraavasti:

• Käsityöt (n. 80 % sisällöstä): Pääpaino on virkkauksessa. Blogista löytyy vinkkejä ja ohjeita muun muassa vauvanvaatteisiin, asusteisiin, torkkupeitteisiin ja kodin sisustustekstiileihin. 
• Lifestyle ja arki: Sisältöön kuuluu myös tarinoita luonnonläheisestä elämästä, perheestä ja arvoista. Blogissa jaetaan paljon ajatuksia ja iloa muun muassa isovanhemmuudesta ja "höpsähtäneestä mummoilusta". 

Blogi toimii hyvänä vertaistukena ja inspiraationa sekä aloitteleville että kokeneemmille virkkaajille.”

Olipas nätisti sanottu❤️.

Mitä tästä eteenpäin?

Tällä hetkellä blogia luetaan noin 25 000 kertaa kuukaudessa. Aloittaessani virkkausharrastusta en olisi ikinä voinut uskoa, että juttujani luetaan näin paljon. Olen niin kiitollinen❤️. 

Viisi vuotta takana - mitä seuraavaksi? Voiko virkkaamista olla ilman blogia tai blogia vähemmällä virkkaamisella? En tiedä - aika antanee vastauksen. VirkkausKoukussa olen joka tapauksessa - tavalla tai toisella🧶.

Kiitollisin mielin 

Ohjeet kuvien virkkauksiin löydät seuraavista jutuista:

Omenakassi

Terassiharja

Oranssi huivi

Pyykkipoikakori

Virkattu matto

Pörröhuivi

Bucket-hattu

Lappeenranta - kaunis kesäkaupunki

Olemme käyneet jo useamman vuoden kesälomalla Sotkamon seudulla. Yritämme menomatkalla vaihdella reittiä ja yöpyä jossain kivassa kesäkohteessa. Kolme vuotta sitten reitti kulki Pohjanmaan lakeuksien kautta. Tällä kertaa pysähdyimme pariksi yöksi yhteen Suomen kauneimmista kesäkaupungeista - Lappeenrantaan. Mainittakoon näin heti aluksi, että joku saattaisi pitää minua jäävinä kehumaan Lappeenrantaa, sillä olen asunut siellä lapsuuteni. Lähes 50:n vuoden jälkeenkin sielunmaisemani löytyy Saimaan rannalta.

Vallien ja vanhojen talojen tunnelmaa Linnoituksessa

Tutustuminen kaupunkiin kannattaa aloittaa kaupungin vanhimmasta osasta, Linnoituksesta. Kun nouset mukulakivikatua kohti Linnoitusta, vasemmalle puolelle jää Vanhapuisto, jota kutsutaan myös Pusupuistoksi. Söpö nimi tulee ajalta, jolloin varusmiehet hyvästelivät puistossa heilojaan. Pusuttelutauon jälkeen jatka ylös mäkeä ja saavut Viipurin Portista Linnoitukseen. Linnoitus on kuin kappale mennyttä maailmaa - mäkeä halkovan mukulakivikadun laidoilla on kauniita rakennuksia ja niiden takana vanhat vallit tarjoavat upeita näköalapaikkoja. Linnoituksen kaunein ja samalla myös vanhin rakennus on vaaleansininen vartiotupa (valmistunut vuonna 1772). Sitä vastapäätä on aikanaan venäläisten upseeriperheiden kodiksi rakennettu Majurskan talo. Talossa toimii saman niminen vanhaa tunnelmaa huokuva suosittu kahvila.

Satamasta avautuu Saimaa

Linnoituksen alapuolella on kaupungin satama. Matkalla satamaan kannattaa pistäytyä Hiekkalinnassa. Vuosittain upeisiin luomuksiin käytetään noin 3 miljoonaa kiloa hiekkaa. Satamasta pääsee risteilemään Saimaalle tai historialliselle Saimaan kanavalle. Kanavaristeilyllä pääsee kokemaan sulutuksen Mälkiän sululla, jossa korkeuseroa on jopa 13 metriä. Kanavayhteyttä Saimaalta Suomenlahteen suunniteltiin jo 1500-luvun alussa. Lopulta kanavahanke aloitettiin vuonna 1845. Satamaa voi ihailla myös elokuvasta ”Kaunis Veera eli balladi Saimaalta” tutuksi tulleen tervahöyryn Prinsessa Armaadan kannelta.

Punaisena hehkuva Rakuunamäki

Kivenheiton päässä keskustasta on 1880-luvulla ratsuväelle pääosin punatiilestä rakennettu kasarmialue. Alueen maamerkki, sipulikupolinen Lappeenrannan kirkko, näkyy kauas. Entisiin kasarmirakennuksiin on tehty asuntoja ja tiloja yrityksille. Esimerkiksi entisen sotkun tiloissa toimii nyt viihtyisä italialainen ravintola Sotkunen kellari.

Vety ja atomi

Lappeenrannassa ei voi käydä maistamatta paikallista herkkua - vetyä tai atomia. Tuhdin perinneruuan kehitti 1960-luvulla torikahvilan pitäjä, yrittäjä Taimi Laakko. Atomi on lihapiirakka, jonka välissä on joko keitettyä kananmunaa tai keitto- tai savukinkkua. Vedyn väliin sujautetaan molempia. Pelkästään Lappeenrannan torikioskeissa näitä herkkuja myydään vuosittain yli miljoona kappaletta.

Liikunnan iloa

Vetyjä ja atomeja voi lähteä kuluttamaan vaikka Rantaraitille. Kaupungin alueella on yli 20 km rantaraittiverkosto, jota voi kulkea joko kävellen tai pyörällä. Reitille pääsee monesta kohdasta ja matkan pituuden voi säätää itselleen sopivaksi. Lappeenrannasta löytyy myös useana vuonna Suomen kauneimmaksi golfkentäksi äänestetty Viipurin Golfin Etelä-Saimaa kenttä. Kauniin kentän jokaiselta väylältä näkyy Saimaa.

Idyllinen Pulsan asema

24 kilometrin päässä Lappeenrannasta, käytännössä keskellä ei mitään, sijaitsee vuonna 2025 Finnish Travel Galassa vuoden matkailukohteeksi valittu Pulsan asema. Vuonna 1870 Pietarin ja Helsingin välille avattu ratayhteys teki Pulsasta ja sinne rakennetusta kauniista asemarakennuksesta Lappeenrannan ja koko Saimaan alueen portin maailmalle, sillä juna oli siihen aikaan ylivoimaisesti nopein tapa liikkua. Nykyisin kauniisti kunnostetussa asemarakennuksessa ja sen pihapiirissä toimii kahvila, pari sisustusliikettä sekä B&B-majoitusta.

Kahvilan sisutus on ihastuttava - vanhoista huonekaluista kootut istuinryhmät, lämmintä tunnelmaa henkivät muhkeat ryijyt ja vitriinin toinen toistaan herkullisemman näköiset kakkupalat kutsuivat viihtymään. 

Erityisen paljon pidin puutarhasta - rehevän kasvillisuuden keskellä oli kauniit valkoiset metallikalusteet ja näkymän kruunasi huvimaja, joka oli kuin karkki korikalusteineen ja pitsiverhoineen.

Lappeenranta on kiva yhdistelmä Saimaan kauniita rantoja, kahden erilaisen kulttuurin, Ruotsin ja Venäjän, välissä syntynyttä historiaa ja leppoisaa karjalaista tunnelmaa. 

Kuten Erkki Junkkarinen tunnelmoi aikoinaan:

”Lähde Lappeenrantaan seurakseni mun,

Lähde Lappeenrantaan, näät kun rentoudun.

Mistään kansaa et sä löydä hauskempaa.

Karjalaiset laulut kajahtaa.”

Reissuterveisin

Miten minusta tuli höpsähtänyt mummo?

 Jos seuraat blogiani, olet varmasti huomannut, että olen täysin hullaantunut roolistani mummona. Kun kuulin tulevani mummoksi, olin niin onnellinen, että itkin ilosta. En silti kuvitellut, että höpsähdän näin pahasti. Miten tässä näin kävi?

Monet elämäni arvot olen saanut perintönä - vanhempien ja isovanhempien opit istuvat syvässä. ”Koti, uskonto ja isänmaa” kiteyttää aika hyvin sen hyvinkin perinteisen arvomaailman, johon minut on kasvatettu. Tärkeintä on perhe - niin ajattelen minäkin. 

Olen tyypillinen suorittaja - vaadin itseltäni paljon ja täydellisyyden tavoitteluun ovat liittyneet myös pitkät työpäivät. Ajankäyttö kertoo arvoista. Jos jotain pitää tärkeänä, siihen löytää yleensä aikaa. Arvot tuppaavatkin jäämään melko tyhjiksi ilman tekoja. Ruuhkavuosina sitä pyörittää arkea pysähtymättä miettimään, mikä elämässä on tärkeintä ja vielä vähemmän sitä, ovatko arjen keskellä tekemäni valinnat arvojeni mukaisia.

Kun muistelen omaa lapsuuttani, ensimmäiseksi mieleeni nousevat isovanhempieni kanssa vietetyt hetket. Muistan miten istuimme isäni isän, ukkoni, kanssa savustuspöntön vierellä ja ukko viritti muikkuja pönttöön. En muista häntä mitenkään erityisen puheliaana miehenä eikä siinä istuskellessamme välttämättä paljon puhuttukaan, mutta minulla oli hyvä olla siinä yhdessä. Ensimmäiset maistiaiset muikuista napattiin suoraan pöntöstä, että se oli hyvää. Joka päivä käveltiin kahdestaan ison tien varteen kauppa-autolle ja matkalla minä etsin tienvarresta neliapiloita. Illalla ukko istui tuvassa kiikkustuolissaan, minä kiipesin välillä syliin ja silitin ukon viiksiä - ne tuntui hassulta. 

Samalla tavalla minun vanhempani ovat olleet omille lapsilleni tärkeitä aikuisia. Heillä on mukavia muistoja isovanhempien kanssa yhdessä vietetystä ajasta. Valtava määrä aikaa ja rakkautta on siirtynyt sukupolvelta toiselle.

Vanhemmuudessa ja isovanhemmuudessa on yksi merkittävä ero - kasvatusvastuu on ensiksi mainituilla. Mummona kunnioitan niitä sääntöjä ja ohjeita, joiden mukaan vanhemmat ovat lapsensa päättäneet kasvattaa. Se tekee isovanhempana olosta myös paljon helpompaa - voi vain nauttia yhdessäolosta ja tehdä kivoja juttuja. 

Meillä on pikku prinsessan kanssa usein perjantaisin mummopäivä - käyn aamupäivällä hakemassa hänet meille ja sitten on koko päivä aikaa tehdä kaikkea kivaa. Viimeistään iltapäivällä pappakin liittyy mukaan leikkeihin ja kun pikkuveli vähän kasvaa, saamme vielä yhden leikkikaverin lisää. Yhteiset päivät ovat täynnä touhua. Pienet jalat ovat liikkeessä lähes koko ajan - välillä juostaan piiloon, välillä harjoitellaan tasajalkahyppyjä - mummo ja pappa tietysti myös. Ulkona voimme ihmetellä, miten lumi pöllyää, kun sitä heittää ilmaan. Pikku prinsessa heittää ensin ja sitten hän osoittaa lumikasaa ja sanoo ”mummo” - ymmärrän, minun vuoroni. Lunta lennähtää taas ilmaan ja kun lumihiutaleita osuu pikku prinsessan kasvoihin, kuuluu iloinen kikatus - ”lisää!”

Kun pikku prinsessa sanoo ”mummo”, nostaa kädet ylös ja jatkaa ”syliin”, nostan hänet ylös ja pienet kädet kiertyvät kaulani ympäri - olen pakahtua onnesta. On ihanaa, kun on aikaa - aikaa vain olla, tässä ja nyt. Sylittelemme hetken ja mietin miten kiitollinen olen tästä pienestä ihmisestä, joka opettaa minulle suuria asioita. Mietin myös sukupolvien ketjua - mitä ukkoni mahtoi ajatella silloin, kun istuimme siellä kivellä savustuspöntön vieressä eikä meillä ollut kiire mihinkään.

Ihanaa viikkoa!

PS. Kuvien villatakit olen virkannut Adore Crea-blogin ohjeella. Lisää tietoa villatakista sekä linkki ohjeeseen löytyy jutusta  ”Villaista vaatetta pikkuveljelle”.

Pakomatka maailman ääriin

Täytin hiljattain tasavuosia ja päätin jo hyvissä ajoin, että lähden juhlia pakoon. Tiedän kyllä, että ikääntymistä ei voi paeta, vaikka kuinka kauas lähtisi - eikä ole tarviskaan. Olen aina ollut tyytyväinen ikääni. Tai, no 18-vuotissynttäreitä sain odottaa liian pitkään, loppuvuonna kun olen syntynyt. Tänä syksynä se ikäkriisi sitten iski - tuntui, että peilistä katsoi joku vieras ihminen, harmaatukkainen ja ryppyinen. Mutta tunne tuli ja meni - uusi numero ei sitten lopulta tuntunutkaan miltään ja se peilin tyyppikin alkaa pikkuhiljaa tuntua tutulta 👵🏻.

”Vanheneminen on kuin vuorelle kiipeämistä; hengästyt hieman, mutta näkymä on paljon parempi!”

 - Ingrid Bergman

Halusin tehdä syntymäpäivänäni jotain erityistä. Kun jalka nousee vielä, on hyvä hetki toteuttaa unelmia, tehdä ja nähdä jotain mistä on pidemmän aikaa haaveillut. Kun mietimme mieheni kanssa unelmien matkakohteita, minulle tuli ensimmäisenä mieleen valaat. Olin 10 vuotta sitten ensimmäisen kerran Etelä-Afrikassa ja pysähdyimme eräällä retkellä kallioiseen lahdenpoukamaan ja oppaamme kertoi miten valaat tulevat syksyllä lähelle rantaa. Ajatus isoista valaista pienessä poukamassa teki vaikutuksen ja näkymä on ollut haaveissani siitä asti. 

Mieheni haave oli nähdä Viktorian putoukset - sinne minäkin haluaisin päästä, mutta olin ajatellut sen olevan ”maailman äärissä”. Viktorian putoukset sijaitsee Afrikassa Sambesi-joessa Sambian ja Zimbabwen rajalla. Pari vuotta sitten Krugerin luonnonpuistossa meitä puraisi safarikärpänen, joten kun reissuun Viktorian putouksille pystyisi helposti yhdistämään myös safarin Botswanassa - matkan toinen osuus alkoi olla sillä selvä. Afrikka täältä tullaan!

Lähtö valassafarille oli klo 4.30 aamulla. Perillä Hermanuksessa meitä odotti upea auringonnousu.

”Se, joka elää, näkee paljon. Se, joka matkustaa, näkee enemmän”

 - Arabialainen sananlasku

Hermanus, joka sijaitsee reilun sadan kilometrin päässä Kapkaupungista, on yksi maailman parhaista paikoista nähdä valaita. Valaat vaeltavat kesä-joulukuussa Etelämantereen kylmistä vesistä Etelä-Afrikan rannikon lämpimiin vesiin parittelemaan ja synnyttämään poikasia. Paras aika bongata valaat on elo-lokakuu. Tänä vuonna syntymäpäiväni aikaan marraskuussa pääosa valaista oli valitettavasti jo lähtenyt jatkamaan matkaa. Valassafarilla emme valaita nähneet, mutta useita leikkisiä delfiineitä pyöri veneen ympärillä kuin kiusoitellen ja kutsuen mukaan leikkiin.

Olimme lähteneet liikkeelle aikaisin aamulla ja safarin jälkeen menimme aamiaiselle Hermanuksen keskustaan. Vaikka tiesin jo etukäteen, että valaiden bongaaminen marraskuussa oli todella epävarmaa, olo oli kuitenkin pettynyt. Kohta alkoi ravintolan edestä rantapenkereeltä kuulua taputusta ja siellä se oli… valas. Se pyöri ja heilutti pyrstöä, puhalsi vettä, meni välillä uppeluksiin ja tuli taas esiintymään rantaan kokoontuneelle ihmisjoukolle. Minä olin niiiin innoissani! Räpsin kuvia ja tuijotin samalla herkeämättä valasta. Kun myöhemmin tarkistin ottamani kuvat, ne olivat kaikki tätä yhtä lukuun ottamatta otettu pilvistä. Tuo tumma läikkä tuossa kuvan yläreunassa on valas 🐳❤️.

”Matkailu tekee vaatimattomaksi. Huomaat, kuinka pikkuinen ala tästä maailmasta onkaan varattu juuri sinulle.”

- Gustave Flaubert

Viktorian putoukset on maailman ainoa vesiputous, joka on sekä yli kilometrin levyinen että yli sata metriä korkea. Putouksia pääsee ihailemaan sekä Sambian että Zimbabwen puolelta. Olimme reissussa sesonkiajan ulkopuolella ja sadekausi oli juuri alkanut. Valitsimme matkakohteeksi Zimbabwen, sillä tähän aikaan vettä on putouksilla vähän ja Sambian puoli voi olla hyvinkin kuiva. Saimme huomata, että vähän vettä on suhteellinen käsite… putouksen yllä leijui vesisumu, joka näkyi kauas ja vuolaimmissa kohdissa sumu kietoutui kosteana ympärille ja peitti näkyvyyttä. Putousten upeutta on vaikea saada vangittua kuviin - luonnon voima ja kauneus on uskomaton. Putouksia katsellessani olo oli samaan aikaan hämmästynyt, ihastunut ja kiitollinen. 

Zimbabwen puolella vesi virtasi vuolaana.

Näkymä Sambian puolelle.

Devil’s pool on veden muovaama allas, johon uhkarohkeimmat pääsevät kylpemään Sambian puolelta.

”Ota mukaasi ainoastaan muistoja, ja jätä taaksesi pelkkiä jalanjälkiä.”

- Intiaanipäällikkö Seattle

Putouksilla voi vierailla omatoimisesti tai opastetulla retkellä, me valitsimme jälkimmäisen. Retkelle ei osallistunut meidän lisäksemme muita, joten kuljimme putouksilla omaan tahtiimme oppaan kertoessa tarinoita niin putouksista kuin muustakin meitä kiinnostavasta. Polku puikkelehtii sademetsässä ja poikkeaa näköalapaikoille, joista avautuu aina hiukan erilainen näkymä putouksille. Polun loppupäässä aukeaa näköala kohti vuonna 1905 rakennettua siltaa, jota pitkin edelleen kulkee niin junat kuin autotkin - nyt tosin yksi kerrallaan, jotta silta kestää.

Skotlantilainen tutkimusmatkailija David Livingstone oli ensimmäinen eurooppalainen Viktorian putouksilla saapuessaan sinne vuonna 1855. Hän nimesi putoukset kuningatar Viktorian mukaan. Paikalliset asukkaat kutsuvat putouksia nimellä Mosi-oa-Tunya (savu, joka jylisee). Livingstone oli pappi ja lähetyssaarnaaja, mutta suurimman työn hän teki tutkien Afrikkaa. Matkoillaan Livingstone vakuuttui siitä, että orjuus voitaisiin poistaa kehittämällä eurooppalaisten ja afrikkalaisten välistä kauppaa. Oppaamme kertoi, että Livingstone on edelleen arvostettu Zimbabwessa hänen orjuuden vastaisesta työstään ja hänen patsaansa seisoo kunniapaikalla katsellen kohti putouksia.

Meille Livingstone on varmaankin tutuin lausahduksesta; ”Doctor Livingstone, I presume.” Lausahduksen esitti toinen tutkimusmatkailija, Henry Stanley, löydettyään Livingstonen vuonna 1871, kun hänet oli lähetetty etsimään Livingstonea, joka oli ollut vuosia reissussa etsimässä Niilin lähdettä. 

Tohtori Livingstone katselee kohti putouksia.

”Ei ole vieraita maita. Vain matkustaja on ulkomaalainen”

- Robert Louis Stevenson 

Teimme Victoria Fallsista päiväsafarin Choben kansallispuistoon Botswanaan. Ohjelmassa oli aamupäivällä veneretki Chobe-joelle ja iltapäivällä kansallispuistoon tutustumista jeepillä. Botswanassa asuu maailman eniten norsuja, noin 130 000 ja niistä noin 50 000 Chobessa. ”Tänään nähdään paljon norsuja”, ajattelin. Kuivana aikana norsut tulevat Chobe-joelle juomaan ja silloin niitä saattaa nähdä yhdellä kertaa satoja, mutta sateet olivat alkaneet pari viikkoa aiemmin ja norsut olivat siirtyneet kauemmas metsiin. Semmoista se eläimien kanssa on - ne kulkevat vapaasti minne tykkäävät. Joki on jo itsessään kaunis ja siellä oli sadekauden alettuakin paljon elämää - virtahepoja leikki siellä täällä joessa ja krokotiilejä makoili rantatörmillä. Lounaan jälkeen kiipesimme safariautoon ja jatkoimme kansallispuistoon tutustumista maitse. Hirmuisesti emme tällä kertaa eläimiä nähneet - erilaisia lintuja oli paljon ja leijonia - päikkäreillä puiden varjossa.

”Kunnes leijona oppii kirjoittamaan, jokainen tarina ylistää metsästäjää.”

 - Afrikkalainen sanonta

Victoria Fallsin kylä on pieni - vain muutama kauppa, hotelleja on tietysti paljon. Kylän ympärillä on paljon nähtävää - luonnonpuistot niin Zimbabwen kuin Sambiankin puolella tarjoavat luontoelämyksiä. Eläimiä näimme safarien lisäksi illallisristeilyllä Sambesi-joella. Itse asiassa eläimiin saattoi törmätä missä tahansa - villisiat ja paviaanit tepastelivat kylänraitilla kuin isännät konsanaan. Auringon laskettua kävelyretket sai unohtaa, sillä vastaan voi tulla norsu tai joku hurjempikin elukka. 

Tällä reissulla ylivoimaisesti eniten näimme virtahepoja. Päivisin ne makoilivat vedessä, välillä vain vedestä pilkottavat korvat paljastivat virtahevon olevan lähistöllä. Vaikka virtahevot viettävät päivät vedessä, ne eivät osaa uida. Ne kävelevät tai pomppivat joen pohjalla. Iltaisin ne nousevat ylös vedestä ja lähtevät etsimään syötävää. Leppoisan pullea vaikutelma voi hämätä - virtahepo on yksi Afrikan vaarallisimmista elämistä. Se liikkuu maalla jopa 30 km/h ja on hyvin agressiivinen, jos kokee reviirinsä uhatuksi. 

 

”Määränpää ei ole milloinkaan paikka, vaan uusi tapa nähdä asioita.”

- Henry Miller

Majoituimme Zimbabwessa pieneen siirtomaatyyliseen hotelliin, jossa muut asukkaat tuntuivat vaihtuvan melko tiuhaan - monet viipyivät vain yhden yön, me olimme siellä melkein viikon. Henkilökunta kävi tutuksi ja meistä pidettiin hyvää huolta. Muutoinkin tapaamamme ihmiset olivat tosi ystävällisiä. Toki katukaupustelijat näkivät meidät lähinnä kävelevinä rahapusseina, mutta se nyt kuuluu asiaan. Paikallisten elämänasenne tuntui jotenkin mukavan verkkaiselta. Kenelläkään ei ollut niin kiire, ettei kohdatessa olisi vaihdettu ensin kuulumisia puolin ja toisin. Afrikassa onkin monia sanontoja kiireestä, kuten; ”Ole kärsivällinen, munakin kävelee aikanaan.” tai ”Ainainen kiire ei estä kuolemaa, eikä hitaasti eteneminen estä elämää.” Kiireettömyys näkyi kaikessa, ihmiset kävelivätkin rauhallisesti ja pehmeän keinuvasti. Oppisinpa minäkin edes hitusen tuota elämänasennetta!

”Kukaan ei ymmärrä matkustamisen ihanuutta ennen kuin palaa kotiin ja painaa päänsä vanhaan tuttuun tyynyyn.”  

- Lin Yutang

Iloista joulunaikaa!