Jos seuraat blogiani, olet varmasti huomannut, että olen täysin hullaantunut roolistani mummona. Kun kuulin tulevani mummoksi, olin niin onnellinen, että itkin ilosta. En silti kuvitellut, että höpsähdän näin pahasti. Miten tässä näin kävi?
Monet elämäni arvot olen saanut perintönä - vanhempien ja isovanhempien opit istuvat syvässä. ”Koti, uskonto ja isänmaa” kiteyttää aika hyvin sen hyvinkin perinteisen arvomaailman, johon minut on kasvatettu. Tärkeintä on perhe - niin ajattelen minäkin.
Olen tyypillinen suorittaja - vaadin itseltäni paljon ja täydellisyyden tavoitteluun ovat liittyneet myös pitkät työpäivät. Ajankäyttö kertoo arvoista. Jos jotain pitää tärkeänä, siihen löytää yleensä aikaa. Arvot tuppaavatkin jäämään melko tyhjiksi ilman tekoja. Ruuhkavuosina sitä pyörittää arkea pysähtymättä miettimään, mikä elämässä on tärkeintä ja vielä vähemmän sitä, ovatko arjen keskellä tekemäni valinnat arvojeni mukaisia.
Kun muistelen omaa lapsuuttani, ensimmäiseksi mieleeni nousevat isovanhempieni kanssa vietetyt hetket. Muistan miten istuimme isäni isän, ukkoni, kanssa savustuspöntön vierellä ja ukko viritti muikkuja pönttöön. En muista häntä mitenkään erityisen puheliaana miehenä eikä siinä istuskellessamme välttämättä paljon puhuttukaan, mutta minulla oli hyvä olla siinä yhdessä. Ensimmäiset maistiaiset muikuista napattiin suoraan pöntöstä, että se oli hyvää. Joka päivä käveltiin kahdestaan ison tien varteen kauppa-autolle ja matkalla minä etsin tienvarresta neliapiloita. Illalla ukko istui tuvassa kiikkustuolissaan, minä kiipesin välillä syliin ja silitin ukon viiksiä - ne tuntui hassulta.
Samalla tavalla minun vanhempani ovat olleet omille lapsilleni tärkeitä aikuisia. Heillä on mukavia muistoja isovanhempien kanssa yhdessä vietetystä ajasta. Valtava määrä aikaa ja rakkautta on siirtynyt sukupolvelta toiselle.
Vanhemmuudessa ja isovanhemmuudessa on yksi merkittävä ero - kasvatusvastuu on ensiksi mainituilla. Mummona kunnioitan niitä sääntöjä ja ohjeita, joiden mukaan vanhemmat ovat lapsensa päättäneet kasvattaa. Se tekee isovanhempana olosta myös paljon helpompaa - voi vain nauttia yhdessäolosta ja tehdä kivoja juttuja.
Meillä on pikku prinsessan kanssa usein perjantaisin mummopäivä - käyn aamupäivällä hakemassa hänet meille ja sitten on koko päivä aikaa tehdä kaikkea kivaa. Viimeistään iltapäivällä pappakin liittyy mukaan leikkeihin ja kun pikkuveli vähän kasvaa, saamme vielä yhden leikkikaverin lisää. Yhteiset päivät ovat täynnä touhua. Pienet jalat ovat liikkeessä lähes koko ajan - välillä juostaan piiloon, välillä harjoitellaan tasajalkahyppyjä - mummo ja pappa tietysti myös. Ulkona voimme ihmetellä, miten lumi pöllyää, kun sitä heittää ilmaan. Pikku prinsessa heittää ensin ja sitten hän osoittaa lumikasaa ja sanoo ”mummo” - ymmärrän, minun vuoroni. Lunta lennähtää taas ilmaan ja kun lumihiutaleita osuu pikku prinsessan kasvoihin, kuuluu iloinen kikatus - ”lisää!”
Kun pikku prinsessa sanoo ”mummo”, nostaa kädet ylös ja jatkaa ”syliin”, nostan hänet ylös ja pienet kädet kiertyvät kaulani ympäri - olen pakahtua onnesta. On ihanaa, kun on aikaa - aikaa vain olla, tässä ja nyt. Sylittelemme hetken ja mietin miten kiitollinen olen tästä pienestä ihmisestä, joka opettaa minulle suuria asioita. Mietin myös sukupolvien ketjua - mitä ukkoni mahtoi ajatella silloin, kun istuimme siellä kivellä savustuspöntön vieressä eikä meillä ollut kiire mihinkään.
Ihanaa viikkoa!
PS. Kuvien villatakit olen virkannut Adore Crea-blogin ohjeella. Lisää tietoa villatakista sekä linkki ohjeeseen löytyy jutusta ”Villaista vaatetta pikkuveljelle”.
